Lokakuu on viime vuoden tapaan lihaton, ainakin mikäli innostuu Docventuresin haasteista. Perusteet lihansyönnin vähentämiselle ovatkin jykeviä kuin täysikasvuinen angus-sonni. YK laski jo vuonna 2006, että karjankasvatus aiheuttaa liikennettä enemmän kasvihuonepäästöjä ja on maapallon suurin vesien saastuttaja. Toissapäivänä uutisiin nousi WWF:n raportti selkärankaisten sukupuuttoaallosta ja ekologisen jalanjälkemme kestämättömyydestä, käytännön toimia pohdittaessa ensimmäinen askel muutokseen oli jälleen tuttu: syödään vähemmän lihaa. Tehotuotannon eettiset kysymykset ovat oma valtava debattinsa. Ja jos maailmanpelastaminen ei ole sydäntä lähellä, voisi miettiä edes paksusuoltaan ja punaisen lihan aiheuttamaa syöpäriskiä.
Tuttu lista? Luulen että suureksi osaksi oli. Silti suomalaisten keskimääräisessä lihankulutuksessa on pelkästään ravintosuositusten näkökulmasta ⅔ ylimääräistä. Varoitukset tunnetaan, käytös ei muutu.
Tarjoilemani pikakertaus tuskin muuttaa sekään kenenkään toimintaa. Itse asiassa olen sitä mieltä, että vakuutteluni ainoastaan heikentää ravintoterapeuttien mahdollisuuksia onnistua tehtävässään. Tämä siksi, että monelle kyse ei ole ravinnosta, vaan vegetaristielitististä tuputtamassa elämänkatsomustaan. Se ärsyttää.
Niin, vegetaristi ja viherfasisti. Sillä eihän kukaan muu syö kasvisruokaa. Kuinka paljon helpompaa kaikki olisikaan, mikäli hyvällä asialla olleet hipit eivät olisi luoneet “Meat is murder” -iskulauseitaan ja kasvisruoka olisi jäänyt keksimättä. Suurin rajoitus elämäntapamuutokselle tulee nimittäin tässä(kin) asiassa ajattelumme polarisaatiosta. On kasvissyöjät jotka syövät kasvisruokaa, ja me muut jotka syömme normaalia ruokaa. Henkilöstöravintolan listaan on merkitty kasvisruoka, kasvisruoka pyydetään erikseen toiselta tiskiltä. Se on kummallista. Koska näit lounaslistan, jolla oli ensin muutama ruokalaji, ja sitten erikseen lihavaihtoehto? Niinpä.
Aivan verrattoman hyvä esimerkki on alun perin Helsingin kouluissa lanseerattu kasvisruokapäivä, joka herätti vastustusta ja kiihkeitä puheenvuoroja vielä vuosia päätöksen jälkeen. Kasvisruokapäivä näkyy vastustajien mukaan lisääntyneenä ruokajätteenä ja ruokailusta lintsaamisena, ja muutenkin se on yksilönvapautta rikkovaa ideologian pakkosyöttöä. Olisikohan vastustus noussut samoihin mittoihin, mikäli suureen ääneen julistetun kasvisruokapäivän sijaan listalla olisi vain sattunut olemaan vegesafkaa? Kun minä olin kouluikäinen, esiintyi kotipaikkakunnallani pienessä maalaispitäjässä kasvissyöjiä korkeintaan maatalousnäyttelyn vitsikilpailussa. Silti jo me vietimme näitä mullistavia kasvisruokapäiviä, niitä vain kutsuttiin ruokailuksi, ja ruokalajit kuten pinaattilätyt ja puuro olivat kaiken lisäksi monien suosikkeja.
Syömme liikaa lihaa, koska emme osaa ajatella lihan vähentämistä. Sen sijaan ajattelemme automaattisesti vegetarismia, totaalikieltäytymistä. Sitä hankalaa tyyppiä, joka tuo omat maissit mukaan ja suhtautuu nuivasti muiden makkarabileisiin. Lihansyönnin haitoista puhuttaessa kovinta ääntä pitävät vegaanit, ja taas on jakolinjat vedetty. Alkoholikeskustelussa kaikki osaavat vedota kohtuukäyttöön, ruokavalion kohdalla ei.
Niin, en minäkään ole kuin noin 75 % kasvissyöjä. Varttuessani toinen vanhemmistani työskenteli liha-alalla, ja söin lihaa käytännössä joka päivä. Voin kertoa, että ensimmäinen ruokailu yliopiston vegeravintolassa otti koville. Hetken päästä en oikein muualla enää syönytkään. 25 prosenttista lihanhimoani en lähde perustelemaan muulla kuin puhtaalla hedonismilla: pidän lihan mausta. Se ei silti tarkoita, ettenkö voisi rajata sen syömistä yhteen kertaan viikossa.
Joten kokeilkaahan tekin, esimerkiksi etnoravintola tai työpaikkaruokala on helppo paikka aloittaa. Ja vielä parempi, jos ette pidä meteliä asiasta; tehdään siitä normaalia ihan huomaamatta. Ei syödä kasvisruokaa. Syödään ruokaa.


