perjantai 6. maaliskuuta 2015

Vale, emävale, mututuntuma


Sanotaan, että vanhan kansan viisaus kiteytyy sanonnoissa. Monet niistä ovatkin mainioita; esimerkiksi protestanttisen työetiikan vastalause, "hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä" puhuttelee 2010-luvun robotisaatiopelossa. Mutta mahtuu sanontojen joukkoon pahemman luokan aivopierujakin. Niistä ehkä suosikikseni on viime vuosina noussut Mark Twainin popularisoima väite tilastojen viekkaudesta.

On totta, että tilastoja voidaan vääristellä, niistä piirretyt kuviot saatetaan skaalata tarkoitushakuisesti, tai niitä voidaan käyttää yksinkertaisesti sekoittamaan vastustajan pää valtavalla numerodatalla. Valitettavasti lentävä lausahdus ei väännä rautalangasta, että tarkoitus on kannustaa tarkkaavaisuuteen, vaan kontekstista irrotettuna mieleen voi jäädä ajatus, että tarjolla olisi jotain tilastoja parempaa tietoa. Ajankohtaiskeskustelua seuraamalla tulee nopeasti selväksi, että tällainen ajatusmalli on todella tarttunut monien mieliin.

Aloitetaan helpoista. Enkelihoitoihin hurahtaneelle oman kylän tangokuningattarelle on helppo nauraa, ja kukaan ei haasta Katri Helenan kummituspuheita teeveessä, koska saahan vanha täti olla vähän höppänä. Kun Hunks-tanssija kieltäytyy syöpähoidoista ja parantuu elämäntapagurujen opeilla, alkaa vastakaikua tulla yleisöstä jo enemmän. Yksi selvisi, ja sen pohjalta yllättävän moni on valmis kyseenalaistamaan miljooniin tapauksiin nojaavan lääketieteen. Onneksi hurahtaneita on vähän, ja rokotevastaisuuden myötä tuhkarokon riesakseen saaneita tyhmiä jenkkejä on vielä ihan hauska osoittaa sormella. Kun epidemioita alkaa puhjeta Berliinissä ja Perussuomalaiset julistautuu rokotekriittiseksi puolueeksi, alkaa tämän kirjoittajan hymy jo hyytyä.

Kun oma kokemus on ristiriidassa tutkitun tilastollisen tiedon kanssa, on ihmisellä suuri kiusaus luottaa itseensä auktoriteettia enemmän. Esimerkiksi ilmastoskeptikot tykkäävät vedota kylmään juhannukseen tai lumiseen pakkastalveen iloitessaan, että kyllä nyt loppuu höpötys ilmastonmuutoksesta. Havaintojen kerääminen pidemmältä ajalta muodostaisi kaikesta päätellen epäilyttävän henkilökohtaisen tilaston, sillä arkikokemuksen voimaa ei muisteta alleviivata helmikuisessa vesisateessa. Turhaa on myös jakaa Facebookissa linkkiä, jossa Kelan asiantuntija selventää, kuinka maahanmuuttajia kohdellaan tasavertaisesti kantaväestön kanssa. Samaisessa somessa joku ihan oikea ihminen oli nimittäin kertonut, kuinka näki mustan miehen hakevan maksusitoumuksella saimaannorpan nahalla vuoratut kultaiset lastenvaunut. Serkku tykkäsi ja jakoi.

Syy, miksi kiusaannuin aiheesta blogikirjoituksen veroisesti, on vaalien alla kiihtynyt poliittinen keskustelu. Hyvä esimerkki oli eilinen A-Studio, jossa keskusteltiin asuntolainan korkovähennyksestä. Debatoida ehdittiin lähes seitsemän minuuttia, kunnes asuntoministeri ensimmäisen kerran vetosi tavalliseen ihmiseen ja tavalliseen lapsiperheeseen, vieläpä samassa lauseessa. Poliittisen diskurssin perusteella "Erilaiset perheet" -realityn täytyy olla maailman tylsin ohjelma, ovathan "lapsiperheet" homogeeninen joukko, jonka asiaa kaikki muut paitsi ilkeät markkinavoimat haluavat ajaa. Ja miten vastaa ministeri laskelmiin, jotka osoittavat korkovähennyksen valuvan suoraan asuntojen hintoihin? Hän ei luota asiassa "makrotaloudellisiin laskelmiin, jotka osoittavat hyötyä koko kansantaloudelle", vaan "katsoo asiaa puhtaasti tavallisen perheen ja tavallisen palkansaajan kannalta". Viis kansantaloudesta, eli koko kansasta, eli niistä tavallisista perheistä ja tavallisista palkansaajista –kyllä poliittiset päätökset on järkevämpi pohjata omassa mielessä luotuun hervantalaisen Peran ideaaliin.

Liiketaloustieteissä opiskeluvuosieni ehkäpä suosituin muotisana on ollut "big data", kaikkialle leviävä mittaus ja sen pohjalta tehty valtaviin tietomassoihin perustuva päätöksenteko. Ennen suuren datan vallankumousta toivoisin, että kanssaihmiset – itseni mukaan lukien – kykenisivät ottamaan haltuun edes small datan. Valitettavan usein kun tuntuu olevan niin, että jopa korkean tason päätöksenteon ohjenuorana on jotain kylmiä faktoja lämpimämpää, vanha kunnon no data.

perjantai 30. tammikuuta 2015

Kuka rakastaisi korporaatioita




Usein kuulee yrittäjyyden asialla olevien henkilöiden sanovan, että Suomessa on yrittäjävastainen ilmapiiri, jossa menestyjiä kadehditaan ja epäonnistujat stigmatisoidaan. Kysymys: koska viimeksi törmäsit henkilökohtaisesti tällaiseen ajatteluun? Itse olen kyllä lukenut paljon tarpeesta tehdä Suomesta yrittäjyyden ykkösmaa, mutta siihen yrittäjien halveksuntaan en ole törmännyt. Kavereistani moni on lähtenyt mukaan pienyrityksiin, ja loputkin tuntuvat vähintään pyörittelevän bisnesideoita mielessään ennen nukkumaanmenoa. "Kansan syvien rivien" ilmapuntarina pidän puolestaan synnyinpaikkakuntaani maaseudulla. Siellä jos jossain yrittäjiä arvostetaan, ja syystä; onhan se hienoa, että joku pyrkii ylläpitämään hiipuvassa pitäjässä muutakin palvelua kuin kahta ohikulkijoille suunnattua liikenneasemaa. Yrittäjien ja yrittäjyyden arvostus on siis kunnossa. Suuryrityksistä ei sen sijaan tunnu pitävän kukaan.

Yrittäjyys ja start-up-kulttuuri edustavat progressiivisuutta, suuryritykset taantumuksellisuutta. Isossa yrityksessä palaa loppuun, pienessä saa toteuttaa itseään. Globaalisti suuryritykset ja niiden ahneet massikeisarit ovat kaiken pahan alku ja juuri, pienyritykset ilahduttavat arkeamme raakakakuilla ja deittiappeilla. Miksi kukaan haluaisi möyhentyä vailla tarkoitusta korporaation rattaissa?

Elinkeinorakenteen ihannemallia voitaisiin siis hakea vaikkapa parin vuosisadan takaisesta ajasta, jolloin suuryrityksiä ei vielä ollut. On vain kummallinen sattuma ja tilastovirhe, että elintaso lähti räjähdysmäiseen nousuun ja tekniikka huimaan kehitykseen, kun työvoima alkoi allokoitua isompiin yksiköihin. Vaalien alla moni liike-elämän edustaja katselee haikaillen Viroon, mutta minusta esimerkkiä voitaisiin hakea vähän kauempaa, vaikkapa Intiasta. Siellä yhteiskunta selvästi kannustaa yrittäjyyteen, työllistäähän yli puolet väestöstä itse itsensä. Jäntevästä ruumiinrakenteesta päätellen mikroyrittäjille jää myös aikaa rehkiä kuntosalilla.

Voihan toki olla, että suuryritys oli menneen pääomaintensiivisen talouden luomus, jonka hyödyt eivät päde enää tänä päivänä. Nyt jätit tuottavat jämähtäneesti eilispäivän palveluita samalla kun pienet innovoivat. It-jättienkin menestys on aina johdettavissa pariin perustajavisiönääriin ja autotalliin. Se, että Applella on töissä liki satatuhatta henkilöä, ei edesauttanut mitenkään sitä, että yhtiö teki juuri kaikkien aikojen neljännesvuosituloksen. Kunnia kuuluu luonnollisesti kolme vuotta sitten menehtyneelle perustajalle, Steve Jobsille. Jobsille, joka muuten kopioi ensimmäisen suuren Applen innovaation, graafisen käyttöliittymän, oman aikansa monoliitilta Xeroxilta.

2010-luvun työn sankari on ajatustyöläinen, joka jättää ison yhtiön tai opiskelupaikan tehdäkseen mitä haluaa. Matkalla tehdään paljon virheitä, mutta ne ovat hirmu opettavaisia. Päivät ovat pitkiä, mutta se ei haittaa, sillä työ on merkityksellistä. Suuri työmäärä, joka oli suuryritysnarratiivissa lamauttava, muuttuu taikasauvan heilahduksella yhtäkkiä positiiviseksi asiaksi. Jatkuva mokailu ei ole turhauttavaa vaan suorastaan tavoite, hieno homma. Kurjempaa olisi isommalla porukalla, missä itse ei tarvitsisi yrittää osata kaikkea, vaan voisi keskittyä siihen missä todella on parhaimmillaan.

Ei, en minä nyt tosissani rinnasta Intian teenkeittäjiä high-tech-startuppeihin. Ja kyllä, "koneeseen katoaminen" ja siitä seuraava eksistentiaalinen kriisi on varmasti totta monelle kapealla alalla toimivalle asiantuntijalle. Lisäksi saatan jopa hieman kadehtia tuttuja, joilla on uskallusta ja draivia lähteä rakentamaan liiketoimintaa puhtaalta pöydältä. Se ei kuitenkaan muuta sitä, että yrittäjyyden tarjoaminen jonkinlaisena kaiken parantavana itseisarvona on ihmeellinen harha. Työviihtyvyys ja työn merkityksellisyys eivät ole pelinappuloita merkantilistisessa nollasummapelissä, jossa itsensä työllistäminen kahmii kaiken ja korporaatioille ei jää mitään. Lopulta suurin este yrittäjyydelle ei ole huono yhteiskunta tai edes vähäinen riskihalukkuus – missä siinäkään ei ole mitään pahaa – vaan yksinkertaisesti se, ettei meillä perustylsillä-mutta-riittävän-fiksuilla ole niin kingejä ideoita, että niillä valloittaisi maailman. Tällöin yhteiskuntaa saattaa palvella parhaiten silloin, kun ottaa vastaan toimintaohjeita joltakulta itseään viisaammalta. Ja kuka tietää, ehkä samalla pääsee osaksi joukkovoimaa, jolla saavutetaan jotain merkityksellistä.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Miksi Y-sukupolvi ei mullistanutkaan kaikkea


Muistatteko vielä Y-sukupolven? Minun sukupolveni. 80- ja 90-luvuilla syntyneet nettinatiivit, joiden piti mullistaa työelämä ja myllätä organisaatiot niin, etteivät heidän vanhempansa tuntisi niitä enää samoiksi. Vanhimmat ”yykkärit” ovat ehtineet jo verrattain kypsään ikään, mutta aika hiljaista on ollut vallankumousrintamalla. Silti sukupolviteoria pulpahtelee aika ajoin esiin esimerkiksi Harvard Business Review’n kaltaisissa julkaisuissa ja konsulttiteksteissä, eikä teema ole jäänyt huomiotta Suomessakaan, esimerkiksi Vaasan yliopistossa aiheesta tehdään jopa väikkäriä. Se, ettei Y-sukupolven ajama murros ota tapahtuakseen, johtuu kahdesta seikasta. Ensinnäkin koko väestön kohortteihin jakava sukupolviteoria on huono teoria, jolle ei ole saatu tieteellistä tutkimusnäyttöä. Toiseksi sukupolvievankelistat eivät ota huomioon sitä, että ihmisten ihanteista on toisinaan pitkä matka toteutuneeseen käytökseen.

Aloitetaan määrittelemällä sukupolvikohortti. Tässä kohtaa jokainen itseään kunnioittava kohorttiteoreetikko kaivaa esiin unkarilaisen sosiologin Karl Mannheimin esseen ”Das Problem der Generationen” vuodelta 1923. Teorian idea pähkinänkuoressa on, että nuoruuden kriittisten kehitysvaiheiden läpikäyminen tietyssä ajankuvassa jättää voimakkaan jäljen yksilöihin. Tämän seurauksena sukupolvella on sellaisia yhteisiä kokemuksia, jotka oikeuttavat puhumaan toisiaan ymmärtävästä, ainakin määrätyissä asioissa samoin ajattelevasta ryhmästä.  Eli siis toisen maailmansodan nuorena kokeneille syntyy sellainen lähekkäisiä ikäluokkia yhdistävä maailmankuva, joka erottaa heidät seuraavista polvista, joilla on taas omat avainkokemuksensa ja niin edelleen. Hypätään ajassa 2000-luvun vaihteeseen ja Yhdysvalloissa keksitään, että työelämässä on havaittavissa tällaiset sukupolvet, mikä johtaa väärinymmärryksiin ja ristiriitoihin työpaikalla sekä erilaisiin preferensseihin työn organisoinnin suhteen. Yleisimmän käsityksen mukaan näitä sukupolvia on laajamittaisesti työelämässä tällä hetkellä kolme: vuosina 1943–1960 syntyneet suuret ikäluokat, 60–80 syntynyt X-sukupolvi sekä puhujasta riippuen 90-luvun puoliväliin tai aina nolkytluvun alkuun asti jatkuva Y-sukupolvi.

Äkkiseltään ajateltuna ihan järkeenkäypää, ja jokainen osaa varmasti mainita jonkin esimerkin, kuinka heidän yhteisönsä nuoret poikkeavat vanhemmista. Ongelmia vain alkaa tulla siinä vaiheessa, kun näitä kuvailuja kerätään yhteen ja huomataan, että ne saattavat poiketa melkoisesti toisistaan. Esimerkiksi Y-sukupolven kohdalla on jo kohorttiteorian sisälläkin epäselvää, mikä sukupolvea kuvaava stereotypia oikein on: työmoraaliton narsisti, vapaaehtoistyötä tekevä itsevarma maailmankansalainen vai jotain siltä väliltä. Vallitseva tutkimuskäytäntö on koota edeltäneen tutkimuksen buffetpöydästä sellainen stereotypia, joka itsestä tuntuu mieleiseltä, ja sitten testata kyselyillä josko se näyttäytyisi otoksessa. Huonosti näyttäytyy; akateemisesta tutkimuksesta tehdyt kirjallisuuskatsaukset¹ eivät anna tukea systemaattisille sukupolvieroille työasenteissa, ja silloinkin kun sukupolvieroja löydetään, ovat erot sukupolvikohorttien sisällä säännönmukaisesti suurempia kuin niiden välillä. Suurten ikäluokkien, X-sukupolven ja Y-sukupolven työntekijää ei yksinkertaisesti näytä olevan olemassa.

Ja miksi olisi? Kuka alun perin teki tutkimuksen, joka ”löysi” suuret ikäluokat, X:n tai Y:n? Vastaus ei ole kovinkaan yllättävä: ei kukaan. Teoria juontaa juurensa tosielämän dondrapereiden 60-luvulla tekemään markkinasegmentointiin sekä Straussin ja Howen ”Generationsin” kaltaisiin viihteellisiin historiakuvauksiin, joissa suurmiesten ja sopeutujien sukupolvisyklit seuraavat toisiaan. Ammattikirjallisuudessa näkökulma laajennettiin yrityksiin ja henkilöstöhallintoon, minkä jälkeen viimeisenä ammattiryhmänä kauppakorkeakoulujen tutkijat heräsivät selvittämään, onko puheille empiiristä näyttöä. Koska halu uskoa teoriaan on voimissaan jatkuvat empiiriset tutkimukset evidenssin puutteesta huolimatta, mutta onpahan lopullista totuutta odotellessa ainakin vauhditettu kansantaloutta myymällä liikkeenjohdon konsultointia ja työelämän sukupolvioppaita.

Kohorttiteorian syntilista on pitkä, joten jos joku ei vielä tästä vakuuttunut, esitän mielelläni jatkoperusteluja. Nytkään en malta olla mainitsematta esimerkiksi sitä, että kohorttiteoreetikkojen tiuhaan siteeraama Mannheim kirjoitti esseessään suoraan, ettei tarkoita sukupolvella koko ikäluokan yhdistävää kohorttia vaan pienempää, homogeenisempää osajoukkoa (esimerkki: hipeistä suurin osa oli 60-luvun nuoria, mutta kaikki 60-luvun nuoret eivät olleet hippejä). Tai sitä, miten mieletöntä on ottaa löyhästi Yhdysvaltain syntyvyystilastoihin perustuva kolmiportainen sukupolvimalli ja yrittää kuvata sillä suoraan suomalaista työelämää, vaikka alkajaisiksi yhteiskunta ja sen kehitys ovat poikenneet valtavasti toisistaan. Tai sitä, että… taisitte ymmärtää pointin.

Ai niin, se alussa luvattu toinen syy. Yhden suomalaisen Y-sukupolviversion mukaan on kyllä totta, etteivät yykkärit eroa ideaaleiltaan niin huomattavasti edeltäjistään kuin jotkut väittävät, mutta käänteentekevää onkin se, että itsevarmoiksi kasvatetut nuoret uskaltavat sanoa toiveensa ääneen ja täten muuttavat luutuneet tavat. Palataan taas alun huomioon siitä, ettei mitään järisyttävää äkkikäännöstä ole tapahtunut. Mutta ehkä se on vielä tulossa, kun viimeisetkin suurten ikäluokkien (huom. demografinen ryhmä, eri kuin ym. sukupolvikohortti) edustajat eläköityvät, valtiota kohtaa ennennäkemätön työvoimapula ja vastavalmistuneet nuoret pääsevät sanelemaan työehtonsa aneleville työnantajille? Se, kenestä skenaario kuulostaa realistiselta, voi soittaa illalla palkattomiin harjoitteluihin otsa hiessä hakemuksia vääntävälle sukulaisnuorelleen ja lohduttaa, että paremmat ajat ovat nurkan takana. Tai sitten voi vaikka pohtia sitä, mikä onni työvoiman luonnollinen poistuma eläkkeelle on niille, jotka ajavat sisäistä devalvaatiota: ei tarvita massairtisanomisia, kunhan ei rekrytoida ketään. Vähemmän kärjistäen voi ennustaa, että kulttuurimuutos työpaikoilla etenee siihen verkkaiseen mutta jatkuvaan tahtiin, johon on totuttu jo ennen Y-sukupolveakin.

Y-sukupolvi ei ole mullistanut kaikkea, eikä se sitä luultavasti myöskään tee. Lupaukset maailman omistamisesta ovat vaihtuneet Etelä-Euroopan murheellisiin nuorisotyöttömyyslukuihin, mutta samapa tuo – Y-sukupolvi alkaa muutenkin olla ihan passé. Vielä ei pidä ihmiskunnan kuitenkaan luovuttaa, vapahtaja on kyllä tulossa, aiemmat profeetat erehtyivät vain kirjaimesta. Nyt tulee nimittäin Z-sukupolvi, nuo ihkaoikean todelliset diginatiivit ja vaippaikäiset syöpälääkkeenkeksijät. Oletko valmis?


¹ Yliopistoväelle hyviä katsauksia ovat esimerkiksi seuraavat:
  • Costanza, D. – Badger, J. – Fraser, R. – Severt, J. – Gade, P. (2012) Generational differences in work-related attitudes: A meta-analysis. Journal of Business & Psychology, Vol. 27 (4), 375–394.
  • Lyons, Sean – Kuron, Lisa (2014) Generational differences in the workplace: A review of the evidence and directions for future research. Journal of Organizational Behavior, Vol. 35, 139–157.
  • Parry, Emma – Urwin, Peter (2011) Generational differences in work values: A review of theory and evidence. International Journal of Management Reviews, Vol. 13, 79–96.

perjantai 3. lokakuuta 2014

On hippien syy, että syömme liikaa lihaa




Lokakuu on viime vuoden tapaan lihaton, ainakin mikäli innostuu Docventuresin haasteista. Perusteet lihansyönnin vähentämiselle ovatkin jykeviä kuin täysikasvuinen angus-sonni. YK laski jo vuonna 2006, että karjankasvatus aiheuttaa liikennettä enemmän kasvihuonepäästöjä ja on maapallon suurin vesien saastuttaja. Toissapäivänä uutisiin nousi WWF:n raportti selkärankaisten sukupuuttoaallosta ja ekologisen jalanjälkemme kestämättömyydestä, käytännön toimia pohdittaessa ensimmäinen askel muutokseen oli jälleen tuttu: syödään vähemmän lihaa. Tehotuotannon eettiset kysymykset ovat oma valtava debattinsa. Ja jos maailmanpelastaminen ei ole sydäntä lähellä, voisi miettiä edes paksusuoltaan ja punaisen lihan aiheuttamaa syöpäriskiä.

Tuttu lista? Luulen että suureksi osaksi oli. Silti suomalaisten keskimääräisessä lihankulutuksessa on pelkästään ravintosuositusten näkökulmasta ⅔ ylimääräistä. Varoitukset tunnetaan, käytös ei muutu.

Tarjoilemani pikakertaus tuskin muuttaa sekään kenenkään toimintaa. Itse asiassa olen sitä mieltä, että vakuutteluni ainoastaan heikentää ravintoterapeuttien mahdollisuuksia onnistua tehtävässään. Tämä siksi, että monelle kyse ei ole ravinnosta, vaan vegetaristielitististä tuputtamassa elämänkatsomustaan. Se ärsyttää.

Niin, vegetaristi ja viherfasisti. Sillä eihän kukaan muu syö kasvisruokaa. Kuinka paljon helpompaa kaikki olisikaan, mikäli hyvällä asialla olleet hipit eivät olisi luoneet “Meat is murder” -iskulauseitaan ja kasvisruoka olisi jäänyt keksimättä. Suurin rajoitus elämäntapamuutokselle tulee nimittäin tässä(kin) asiassa ajattelumme polarisaatiosta. On kasvissyöjät jotka syövät kasvisruokaa, ja me muut jotka syömme normaalia ruokaa. Henkilöstöravintolan listaan on merkitty kasvisruoka, kasvisruoka pyydetään erikseen toiselta tiskiltä. Se on kummallista. Koska näit lounaslistan, jolla oli ensin muutama ruokalaji, ja sitten erikseen lihavaihtoehto? Niinpä.




Aivan verrattoman hyvä esimerkki on alun perin Helsingin kouluissa lanseerattu kasvisruokapäivä, joka herätti vastustusta ja kiihkeitä puheenvuoroja vielä vuosia päätöksen jälkeen. Kasvisruokapäivä näkyy vastustajien mukaan lisääntyneenä ruokajätteenä ja ruokailusta lintsaamisena, ja muutenkin se on yksilönvapautta rikkovaa ideologian pakkosyöttöä. Olisikohan vastustus noussut samoihin mittoihin, mikäli suureen ääneen julistetun kasvisruokapäivän sijaan listalla olisi vain sattunut olemaan vegesafkaa? Kun minä olin kouluikäinen, esiintyi kotipaikkakunnallani pienessä maalaispitäjässä kasvissyöjiä korkeintaan maatalousnäyttelyn vitsikilpailussa. Silti jo me vietimme näitä mullistavia kasvisruokapäiviä, niitä vain kutsuttiin ruokailuksi, ja ruokalajit kuten pinaattilätyt ja puuro olivat kaiken lisäksi monien suosikkeja.

Syömme liikaa lihaa, koska emme osaa ajatella lihan vähentämistä. Sen sijaan ajattelemme automaattisesti vegetarismia, totaalikieltäytymistä. Sitä hankalaa tyyppiä, joka tuo omat maissit mukaan ja suhtautuu nuivasti muiden makkarabileisiin. Lihansyönnin haitoista puhuttaessa kovinta ääntä pitävät vegaanit, ja taas on jakolinjat vedetty. Alkoholikeskustelussa kaikki osaavat vedota kohtuukäyttöön, ruokavalion kohdalla ei.

Niin, en minäkään ole kuin noin 75 % kasvissyöjä. Varttuessani toinen vanhemmistani työskenteli liha-alalla, ja söin lihaa käytännössä joka päivä. Voin kertoa, että ensimmäinen ruokailu yliopiston vegeravintolassa otti koville. Hetken päästä en oikein muualla enää syönytkään. 25 prosenttista lihanhimoani en lähde perustelemaan muulla kuin puhtaalla hedonismilla: pidän lihan mausta. Se ei silti tarkoita, ettenkö voisi rajata sen syömistä yhteen kertaan viikossa.

Joten kokeilkaahan tekin, esimerkiksi etnoravintola tai työpaikkaruokala on helppo paikka aloittaa. Ja vielä parempi, jos ette pidä meteliä asiasta; tehdään siitä normaalia ihan huomaamatta. Ei syödä kasvisruokaa. Syödään ruokaa.


Joku oli kuitenkin valmis vetämään sen proteiinikortin takataskusta (jostain syystä em. ravintosuositukset eivät yleensä riitä). Kuva tekstin kirjoittaneesta 55-kiloisesta rimpulasta olisi tuskin vakuuttanut, joten tässä teille maailmanennätyksenkin tehnyt vegaanivoimamies, Patrik Baboumian. Jäikö vielä vasta-argumentteja?

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

VR saattaa veloittaa ylihintaa sinunkin lipustasi

Olen todennut VR:n lipunmyyntijärjestelmässä kaksi puutteellisuutta, jotka ohjaavat asiakkaat maksamaan lipuistaan korkeampia hintoja kuin pitäisi. Kumpikin ilmiö on systemaattinen ja perusteeton hinnan osa tuntuva. Nämä viat olen myös ilmoittanut VR:lle heidän Facebook-asiakaspalvelunsa kautta, mutta valitukseni eivät ole johtaneet näkyviin toimenpiteisiin. Yrityksellä olisi mielestäni moraalinen velvoite vähintään tiedottaa asiakkailleen havaitut ongelmat, eikä asema valtio-omisteisena monopolina ainakaan heikennä yhtiön vastuuta.
  1.  Mikäli ostat ennakkolipun ja matkalla on junan vaihto, kannattaa tarkistaa, saatko matkasi halvemmalla pilkkomalla sen osiin. Esimerkiksi ostaessani aikuisen lipun (16.5.) välille Turku-Seinäjoki noin viikon etukäteen säästin 6,30€ ostamalla erikseen kaksi lippua, Turku-Tampere ja Tampere-Seinäjoki, vaikka lähdöt ovat samat kuin Turku-Seinäjoki-lipussa.
  2.  Ennakkolippuja ostaessa kannattaa myös olla tarkkana, mikäli yhdessä matkustavat aikuinen ja joku erilliseen alennukseen oikeutettu, kuten opiskelija: tällöin yhdessä matkustavien kannattaa todennäköisesti ostaa lippunsa erikseen ja valita vierekkäiset paikat manuaalisesti. Tämä johtuu siitä, ettei VR:n systeemi pysty myymään yhdessä matkustaville lippuja eri kategorioista (ennakko ja perus), minkä vuoksi halvimmassa ehdotuksessa aikuisen ennakkoalennus jää hyödyntämättä (opiskelija ei yleensä ole oikeutettu ennakkoalennukseen vaan 50 %:n alennus lasketaan normaalihintaisesta lipusta). Turku-Seinäjoki-esimerkissä säästö on yleensä ollut samaa luokkaa kuin skenaariossa 1.
Toisesta esimerkistä olen antanut palautetta VR:lle reilu vuosi sitten – enkä ollut ensimmäinen – mutta vaikka tuolloin saamani vastauksen mukaan ”erikseen ostaminen on suositeltava tapa toimia” ei VR tähän päivään mennessä missään neuvo asiakkaitaan menettelemään tällä tavoin, ongelman korjaamisesta puhumattakaan. Esimerkistä 1 hupaisan tekee se, että olen aiemmin ihmetellyt myös sitä, miksi erikseen ostetut liput Tku-Tre ja Tre-Sjk ovat normaalisti kalliimmat kuin yksi lippu Tku-Sjk. Tuolloin sain kuulla kalliimman hinnan johtuvan siitä, ettei VR:n lipuissa ole poikkeamisoikeutta – nähtävästi kyseinen, luonteeltaan toki mieletön klausuuli on jäänyt alennuksia laskevalta algoritmilta huomioimatta.

Valitukseni, ja niihin saamani vastaukset, ovat julkisesti nähtävillä Facebookissa: https://www.facebook.com/VRyhteisellamatkalla/posts/10152406897176278