Näytetään tekstit, joissa on tunniste organisaatiokulttuuri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste organisaatiokulttuuri. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Miksi Y-sukupolvi ei mullistanutkaan kaikkea


Muistatteko vielä Y-sukupolven? Minun sukupolveni. 80- ja 90-luvuilla syntyneet nettinatiivit, joiden piti mullistaa työelämä ja myllätä organisaatiot niin, etteivät heidän vanhempansa tuntisi niitä enää samoiksi. Vanhimmat ”yykkärit” ovat ehtineet jo verrattain kypsään ikään, mutta aika hiljaista on ollut vallankumousrintamalla. Silti sukupolviteoria pulpahtelee aika ajoin esiin esimerkiksi Harvard Business Review’n kaltaisissa julkaisuissa ja konsulttiteksteissä, eikä teema ole jäänyt huomiotta Suomessakaan, esimerkiksi Vaasan yliopistossa aiheesta tehdään jopa väikkäriä. Se, ettei Y-sukupolven ajama murros ota tapahtuakseen, johtuu kahdesta seikasta. Ensinnäkin koko väestön kohortteihin jakava sukupolviteoria on huono teoria, jolle ei ole saatu tieteellistä tutkimusnäyttöä. Toiseksi sukupolvievankelistat eivät ota huomioon sitä, että ihmisten ihanteista on toisinaan pitkä matka toteutuneeseen käytökseen.

Aloitetaan määrittelemällä sukupolvikohortti. Tässä kohtaa jokainen itseään kunnioittava kohorttiteoreetikko kaivaa esiin unkarilaisen sosiologin Karl Mannheimin esseen ”Das Problem der Generationen” vuodelta 1923. Teorian idea pähkinänkuoressa on, että nuoruuden kriittisten kehitysvaiheiden läpikäyminen tietyssä ajankuvassa jättää voimakkaan jäljen yksilöihin. Tämän seurauksena sukupolvella on sellaisia yhteisiä kokemuksia, jotka oikeuttavat puhumaan toisiaan ymmärtävästä, ainakin määrätyissä asioissa samoin ajattelevasta ryhmästä.  Eli siis toisen maailmansodan nuorena kokeneille syntyy sellainen lähekkäisiä ikäluokkia yhdistävä maailmankuva, joka erottaa heidät seuraavista polvista, joilla on taas omat avainkokemuksensa ja niin edelleen. Hypätään ajassa 2000-luvun vaihteeseen ja Yhdysvalloissa keksitään, että työelämässä on havaittavissa tällaiset sukupolvet, mikä johtaa väärinymmärryksiin ja ristiriitoihin työpaikalla sekä erilaisiin preferensseihin työn organisoinnin suhteen. Yleisimmän käsityksen mukaan näitä sukupolvia on laajamittaisesti työelämässä tällä hetkellä kolme: vuosina 1943–1960 syntyneet suuret ikäluokat, 60–80 syntynyt X-sukupolvi sekä puhujasta riippuen 90-luvun puoliväliin tai aina nolkytluvun alkuun asti jatkuva Y-sukupolvi.

Äkkiseltään ajateltuna ihan järkeenkäypää, ja jokainen osaa varmasti mainita jonkin esimerkin, kuinka heidän yhteisönsä nuoret poikkeavat vanhemmista. Ongelmia vain alkaa tulla siinä vaiheessa, kun näitä kuvailuja kerätään yhteen ja huomataan, että ne saattavat poiketa melkoisesti toisistaan. Esimerkiksi Y-sukupolven kohdalla on jo kohorttiteorian sisälläkin epäselvää, mikä sukupolvea kuvaava stereotypia oikein on: työmoraaliton narsisti, vapaaehtoistyötä tekevä itsevarma maailmankansalainen vai jotain siltä väliltä. Vallitseva tutkimuskäytäntö on koota edeltäneen tutkimuksen buffetpöydästä sellainen stereotypia, joka itsestä tuntuu mieleiseltä, ja sitten testata kyselyillä josko se näyttäytyisi otoksessa. Huonosti näyttäytyy; akateemisesta tutkimuksesta tehdyt kirjallisuuskatsaukset¹ eivät anna tukea systemaattisille sukupolvieroille työasenteissa, ja silloinkin kun sukupolvieroja löydetään, ovat erot sukupolvikohorttien sisällä säännönmukaisesti suurempia kuin niiden välillä. Suurten ikäluokkien, X-sukupolven ja Y-sukupolven työntekijää ei yksinkertaisesti näytä olevan olemassa.

Ja miksi olisi? Kuka alun perin teki tutkimuksen, joka ”löysi” suuret ikäluokat, X:n tai Y:n? Vastaus ei ole kovinkaan yllättävä: ei kukaan. Teoria juontaa juurensa tosielämän dondrapereiden 60-luvulla tekemään markkinasegmentointiin sekä Straussin ja Howen ”Generationsin” kaltaisiin viihteellisiin historiakuvauksiin, joissa suurmiesten ja sopeutujien sukupolvisyklit seuraavat toisiaan. Ammattikirjallisuudessa näkökulma laajennettiin yrityksiin ja henkilöstöhallintoon, minkä jälkeen viimeisenä ammattiryhmänä kauppakorkeakoulujen tutkijat heräsivät selvittämään, onko puheille empiiristä näyttöä. Koska halu uskoa teoriaan on voimissaan jatkuvat empiiriset tutkimukset evidenssin puutteesta huolimatta, mutta onpahan lopullista totuutta odotellessa ainakin vauhditettu kansantaloutta myymällä liikkeenjohdon konsultointia ja työelämän sukupolvioppaita.

Kohorttiteorian syntilista on pitkä, joten jos joku ei vielä tästä vakuuttunut, esitän mielelläni jatkoperusteluja. Nytkään en malta olla mainitsematta esimerkiksi sitä, että kohorttiteoreetikkojen tiuhaan siteeraama Mannheim kirjoitti esseessään suoraan, ettei tarkoita sukupolvella koko ikäluokan yhdistävää kohorttia vaan pienempää, homogeenisempää osajoukkoa (esimerkki: hipeistä suurin osa oli 60-luvun nuoria, mutta kaikki 60-luvun nuoret eivät olleet hippejä). Tai sitä, miten mieletöntä on ottaa löyhästi Yhdysvaltain syntyvyystilastoihin perustuva kolmiportainen sukupolvimalli ja yrittää kuvata sillä suoraan suomalaista työelämää, vaikka alkajaisiksi yhteiskunta ja sen kehitys ovat poikenneet valtavasti toisistaan. Tai sitä, että… taisitte ymmärtää pointin.

Ai niin, se alussa luvattu toinen syy. Yhden suomalaisen Y-sukupolviversion mukaan on kyllä totta, etteivät yykkärit eroa ideaaleiltaan niin huomattavasti edeltäjistään kuin jotkut väittävät, mutta käänteentekevää onkin se, että itsevarmoiksi kasvatetut nuoret uskaltavat sanoa toiveensa ääneen ja täten muuttavat luutuneet tavat. Palataan taas alun huomioon siitä, ettei mitään järisyttävää äkkikäännöstä ole tapahtunut. Mutta ehkä se on vielä tulossa, kun viimeisetkin suurten ikäluokkien (huom. demografinen ryhmä, eri kuin ym. sukupolvikohortti) edustajat eläköityvät, valtiota kohtaa ennennäkemätön työvoimapula ja vastavalmistuneet nuoret pääsevät sanelemaan työehtonsa aneleville työnantajille? Se, kenestä skenaario kuulostaa realistiselta, voi soittaa illalla palkattomiin harjoitteluihin otsa hiessä hakemuksia vääntävälle sukulaisnuorelleen ja lohduttaa, että paremmat ajat ovat nurkan takana. Tai sitten voi vaikka pohtia sitä, mikä onni työvoiman luonnollinen poistuma eläkkeelle on niille, jotka ajavat sisäistä devalvaatiota: ei tarvita massairtisanomisia, kunhan ei rekrytoida ketään. Vähemmän kärjistäen voi ennustaa, että kulttuurimuutos työpaikoilla etenee siihen verkkaiseen mutta jatkuvaan tahtiin, johon on totuttu jo ennen Y-sukupolveakin.

Y-sukupolvi ei ole mullistanut kaikkea, eikä se sitä luultavasti myöskään tee. Lupaukset maailman omistamisesta ovat vaihtuneet Etelä-Euroopan murheellisiin nuorisotyöttömyyslukuihin, mutta samapa tuo – Y-sukupolvi alkaa muutenkin olla ihan passé. Vielä ei pidä ihmiskunnan kuitenkaan luovuttaa, vapahtaja on kyllä tulossa, aiemmat profeetat erehtyivät vain kirjaimesta. Nyt tulee nimittäin Z-sukupolvi, nuo ihkaoikean todelliset diginatiivit ja vaippaikäiset syöpälääkkeenkeksijät. Oletko valmis?


¹ Yliopistoväelle hyviä katsauksia ovat esimerkiksi seuraavat:
  • Costanza, D. – Badger, J. – Fraser, R. – Severt, J. – Gade, P. (2012) Generational differences in work-related attitudes: A meta-analysis. Journal of Business & Psychology, Vol. 27 (4), 375–394.
  • Lyons, Sean – Kuron, Lisa (2014) Generational differences in the workplace: A review of the evidence and directions for future research. Journal of Organizational Behavior, Vol. 35, 139–157.
  • Parry, Emma – Urwin, Peter (2011) Generational differences in work values: A review of theory and evidence. International Journal of Management Reviews, Vol. 13, 79–96.