Muistatteko vielä Y-sukupolven? Minun sukupolveni. 80- ja
90-luvuilla syntyneet nettinatiivit, joiden piti mullistaa työelämä ja myllätä
organisaatiot niin, etteivät heidän vanhempansa tuntisi niitä enää samoiksi.
Vanhimmat ”yykkärit” ovat ehtineet jo verrattain kypsään ikään, mutta aika
hiljaista on ollut vallankumousrintamalla. Silti sukupolviteoria pulpahtelee
aika ajoin esiin esimerkiksi Harvard Business Review’n kaltaisissa julkaisuissa
ja konsulttiteksteissä, eikä teema ole jäänyt huomiotta Suomessakaan, esimerkiksi
Vaasan yliopistossa aiheesta tehdään jopa väikkäriä. Se, ettei Y-sukupolven ajama murros ota tapahtuakseen, johtuu kahdesta
seikasta. Ensinnäkin koko väestön kohortteihin jakava sukupolviteoria on huono
teoria, jolle ei ole saatu tieteellistä tutkimusnäyttöä. Toiseksi sukupolvievankelistat
eivät ota huomioon sitä, että ihmisten ihanteista on toisinaan pitkä matka
toteutuneeseen käytökseen.
Aloitetaan määrittelemällä sukupolvikohortti. Tässä kohtaa
jokainen itseään kunnioittava kohorttiteoreetikko kaivaa esiin unkarilaisen sosiologin
Karl Mannheimin esseen ”Das Problem der Generationen” vuodelta 1923. Teorian
idea pähkinänkuoressa on, että nuoruuden kriittisten kehitysvaiheiden
läpikäyminen tietyssä ajankuvassa jättää voimakkaan jäljen yksilöihin. Tämän
seurauksena sukupolvella on sellaisia yhteisiä kokemuksia, jotka oikeuttavat
puhumaan toisiaan ymmärtävästä, ainakin määrätyissä asioissa samoin ajattelevasta
ryhmästä. Eli siis toisen maailmansodan
nuorena kokeneille syntyy sellainen lähekkäisiä ikäluokkia yhdistävä maailmankuva, joka
erottaa heidät seuraavista polvista, joilla on taas omat avainkokemuksensa ja
niin edelleen. Hypätään ajassa 2000-luvun vaihteeseen ja Yhdysvalloissa keksitään,
että työelämässä on havaittavissa tällaiset sukupolvet, mikä johtaa
väärinymmärryksiin ja ristiriitoihin työpaikalla sekä erilaisiin
preferensseihin työn organisoinnin suhteen. Yleisimmän käsityksen mukaan näitä
sukupolvia on laajamittaisesti työelämässä tällä hetkellä kolme: vuosina 1943–1960
syntyneet suuret ikäluokat, 60–80 syntynyt X-sukupolvi sekä puhujasta riippuen
90-luvun puoliväliin tai aina nolkytluvun alkuun asti jatkuva Y-sukupolvi.
Äkkiseltään ajateltuna ihan järkeenkäypää, ja jokainen osaa
varmasti mainita jonkin esimerkin, kuinka heidän yhteisönsä nuoret poikkeavat
vanhemmista. Ongelmia vain alkaa tulla siinä vaiheessa, kun näitä kuvailuja
kerätään yhteen ja huomataan, että ne saattavat poiketa melkoisesti toisistaan.
Esimerkiksi Y-sukupolven kohdalla on jo kohorttiteorian sisälläkin epäselvää,
mikä sukupolvea kuvaava stereotypia oikein on: työmoraaliton narsisti, vapaaehtoistyötä tekevä itsevarma maailmankansalainen vai jotain siltä väliltä. Vallitseva
tutkimuskäytäntö on koota edeltäneen tutkimuksen buffetpöydästä sellainen stereotypia, joka itsestä tuntuu mieleiseltä, ja
sitten testata kyselyillä josko se näyttäytyisi otoksessa. Huonosti näyttäytyy;
akateemisesta tutkimuksesta tehdyt kirjallisuuskatsaukset¹ eivät anna tukea
systemaattisille sukupolvieroille työasenteissa, ja silloinkin kun
sukupolvieroja löydetään, ovat erot sukupolvikohorttien sisällä säännönmukaisesti suurempia kuin niiden välillä. Suurten ikäluokkien,
X-sukupolven ja Y-sukupolven työntekijää ei yksinkertaisesti näytä olevan
olemassa.
Ja miksi olisi? Kuka alun perin teki tutkimuksen, joka ”löysi”
suuret ikäluokat, X:n tai Y:n? Vastaus ei ole kovinkaan yllättävä: ei kukaan. Teoria
juontaa juurensa tosielämän dondrapereiden 60-luvulla tekemään
markkinasegmentointiin sekä Straussin ja Howen ”Generationsin” kaltaisiin viihteellisiin historiakuvauksiin, joissa suurmiesten ja sopeutujien
sukupolvisyklit seuraavat toisiaan. Ammattikirjallisuudessa näkökulma
laajennettiin yrityksiin ja henkilöstöhallintoon, minkä jälkeen viimeisenä
ammattiryhmänä kauppakorkeakoulujen tutkijat heräsivät selvittämään, onko
puheille empiiristä näyttöä. Koska halu uskoa teoriaan on voimissaan jatkuvat empiiriset
tutkimukset evidenssin puutteesta huolimatta, mutta onpahan lopullista totuutta odotellessa ainakin
vauhditettu kansantaloutta myymällä liikkeenjohdon konsultointia ja työelämän
sukupolvioppaita.
Kohorttiteorian syntilista on pitkä, joten jos joku ei vielä
tästä vakuuttunut, esitän mielelläni jatkoperusteluja. Nytkään en malta olla
mainitsematta esimerkiksi sitä, että kohorttiteoreetikkojen tiuhaan siteeraama
Mannheim kirjoitti esseessään suoraan, ettei tarkoita sukupolvella koko
ikäluokan yhdistävää kohorttia vaan pienempää, homogeenisempää osajoukkoa (esimerkki:
hipeistä suurin osa oli 60-luvun nuoria, mutta kaikki 60-luvun nuoret eivät
olleet hippejä). Tai sitä, miten mieletöntä on ottaa löyhästi Yhdysvaltain
syntyvyystilastoihin perustuva kolmiportainen sukupolvimalli ja yrittää kuvata
sillä suoraan suomalaista työelämää, vaikka alkajaisiksi yhteiskunta ja sen
kehitys ovat poikenneet valtavasti toisistaan. Tai sitä, että… taisitte
ymmärtää pointin.
Ai niin, se alussa luvattu toinen syy. Yhden suomalaisen
Y-sukupolviversion mukaan on kyllä totta, etteivät yykkärit eroa ideaaleiltaan
niin huomattavasti edeltäjistään kuin jotkut väittävät, mutta käänteentekevää
onkin se, että itsevarmoiksi kasvatetut nuoret uskaltavat sanoa toiveensa
ääneen ja täten muuttavat luutuneet tavat. Palataan taas alun huomioon siitä,
ettei mitään järisyttävää äkkikäännöstä ole tapahtunut. Mutta ehkä se on vielä
tulossa, kun viimeisetkin suurten ikäluokkien (huom. demografinen ryhmä, eri
kuin ym. sukupolvikohortti) edustajat eläköityvät, valtiota kohtaa
ennennäkemätön työvoimapula ja vastavalmistuneet nuoret pääsevät sanelemaan
työehtonsa aneleville työnantajille? Se, kenestä skenaario kuulostaa
realistiselta, voi soittaa illalla palkattomiin harjoitteluihin otsa hiessä hakemuksia vääntävälle sukulaisnuorelleen ja lohduttaa, että paremmat ajat ovat nurkan
takana. Tai sitten voi vaikka pohtia sitä, mikä onni työvoiman luonnollinen
poistuma eläkkeelle on niille, jotka ajavat sisäistä devalvaatiota: ei tarvita
massairtisanomisia, kunhan ei rekrytoida ketään. Vähemmän kärjistäen voi ennustaa,
että kulttuurimuutos työpaikoilla etenee siihen verkkaiseen mutta jatkuvaan
tahtiin, johon on totuttu jo ennen Y-sukupolveakin.
Y-sukupolvi ei ole mullistanut kaikkea, eikä se sitä
luultavasti myöskään tee. Lupaukset maailman omistamisesta ovat vaihtuneet Etelä-Euroopan murheellisiin nuorisotyöttömyyslukuihin, mutta samapa tuo –
Y-sukupolvi alkaa muutenkin olla ihan passé. Vielä ei pidä ihmiskunnan kuitenkaan luovuttaa, vapahtaja on kyllä tulossa, aiemmat profeetat erehtyivät vain
kirjaimesta. Nyt tulee nimittäin Z-sukupolvi, nuo ihkaoikean todelliset
diginatiivit ja vaippaikäiset syöpälääkkeenkeksijät. Oletko valmis?
¹ Yliopistoväelle hyviä katsauksia ovat esimerkiksi seuraavat:
- Costanza, D. – Badger, J. – Fraser, R. – Severt, J. – Gade, P. (2012) Generational differences in work-related attitudes: A meta-analysis. Journal of Business & Psychology, Vol. 27 (4), 375–394.
- Lyons, Sean – Kuron, Lisa (2014) Generational differences in the workplace: A review of the evidence and directions for future research. Journal of Organizational Behavior, Vol. 35, 139–157.
- Parry, Emma – Urwin, Peter (2011) Generational differences in work values: A review of theory and evidence. International Journal of Management Reviews, Vol. 13, 79–96.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti