Näytetään tekstit, joissa on tunniste tutkimus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tutkimus. Näytä kaikki tekstit

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Vale, emävale, mututuntuma


Sanotaan, että vanhan kansan viisaus kiteytyy sanonnoissa. Monet niistä ovatkin mainioita; esimerkiksi protestanttisen työetiikan vastalause, "hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä" puhuttelee 2010-luvun robotisaatiopelossa. Mutta mahtuu sanontojen joukkoon pahemman luokan aivopierujakin. Niistä ehkä suosikikseni on viime vuosina noussut Mark Twainin popularisoima väite tilastojen viekkaudesta.

On totta, että tilastoja voidaan vääristellä, niistä piirretyt kuviot saatetaan skaalata tarkoitushakuisesti, tai niitä voidaan käyttää yksinkertaisesti sekoittamaan vastustajan pää valtavalla numerodatalla. Valitettavasti lentävä lausahdus ei väännä rautalangasta, että tarkoitus on kannustaa tarkkaavaisuuteen, vaan kontekstista irrotettuna mieleen voi jäädä ajatus, että tarjolla olisi jotain tilastoja parempaa tietoa. Ajankohtaiskeskustelua seuraamalla tulee nopeasti selväksi, että tällainen ajatusmalli on todella tarttunut monien mieliin.

Aloitetaan helpoista. Enkelihoitoihin hurahtaneelle oman kylän tangokuningattarelle on helppo nauraa, ja kukaan ei haasta Katri Helenan kummituspuheita teeveessä, koska saahan vanha täti olla vähän höppänä. Kun Hunks-tanssija kieltäytyy syöpähoidoista ja parantuu elämäntapagurujen opeilla, alkaa vastakaikua tulla yleisöstä jo enemmän. Yksi selvisi, ja sen pohjalta yllättävän moni on valmis kyseenalaistamaan miljooniin tapauksiin nojaavan lääketieteen. Onneksi hurahtaneita on vähän, ja rokotevastaisuuden myötä tuhkarokon riesakseen saaneita tyhmiä jenkkejä on vielä ihan hauska osoittaa sormella. Kun epidemioita alkaa puhjeta Berliinissä ja Perussuomalaiset julistautuu rokotekriittiseksi puolueeksi, alkaa tämän kirjoittajan hymy jo hyytyä.

Kun oma kokemus on ristiriidassa tutkitun tilastollisen tiedon kanssa, on ihmisellä suuri kiusaus luottaa itseensä auktoriteettia enemmän. Esimerkiksi ilmastoskeptikot tykkäävät vedota kylmään juhannukseen tai lumiseen pakkastalveen iloitessaan, että kyllä nyt loppuu höpötys ilmastonmuutoksesta. Havaintojen kerääminen pidemmältä ajalta muodostaisi kaikesta päätellen epäilyttävän henkilökohtaisen tilaston, sillä arkikokemuksen voimaa ei muisteta alleviivata helmikuisessa vesisateessa. Turhaa on myös jakaa Facebookissa linkkiä, jossa Kelan asiantuntija selventää, kuinka maahanmuuttajia kohdellaan tasavertaisesti kantaväestön kanssa. Samaisessa somessa joku ihan oikea ihminen oli nimittäin kertonut, kuinka näki mustan miehen hakevan maksusitoumuksella saimaannorpan nahalla vuoratut kultaiset lastenvaunut. Serkku tykkäsi ja jakoi.

Syy, miksi kiusaannuin aiheesta blogikirjoituksen veroisesti, on vaalien alla kiihtynyt poliittinen keskustelu. Hyvä esimerkki oli eilinen A-Studio, jossa keskusteltiin asuntolainan korkovähennyksestä. Debatoida ehdittiin lähes seitsemän minuuttia, kunnes asuntoministeri ensimmäisen kerran vetosi tavalliseen ihmiseen ja tavalliseen lapsiperheeseen, vieläpä samassa lauseessa. Poliittisen diskurssin perusteella "Erilaiset perheet" -realityn täytyy olla maailman tylsin ohjelma, ovathan "lapsiperheet" homogeeninen joukko, jonka asiaa kaikki muut paitsi ilkeät markkinavoimat haluavat ajaa. Ja miten vastaa ministeri laskelmiin, jotka osoittavat korkovähennyksen valuvan suoraan asuntojen hintoihin? Hän ei luota asiassa "makrotaloudellisiin laskelmiin, jotka osoittavat hyötyä koko kansantaloudelle", vaan "katsoo asiaa puhtaasti tavallisen perheen ja tavallisen palkansaajan kannalta". Viis kansantaloudesta, eli koko kansasta, eli niistä tavallisista perheistä ja tavallisista palkansaajista –kyllä poliittiset päätökset on järkevämpi pohjata omassa mielessä luotuun hervantalaisen Peran ideaaliin.

Liiketaloustieteissä opiskeluvuosieni ehkäpä suosituin muotisana on ollut "big data", kaikkialle leviävä mittaus ja sen pohjalta tehty valtaviin tietomassoihin perustuva päätöksenteko. Ennen suuren datan vallankumousta toivoisin, että kanssaihmiset – itseni mukaan lukien – kykenisivät ottamaan haltuun edes small datan. Valitettavan usein kun tuntuu olevan niin, että jopa korkean tason päätöksenteon ohjenuorana on jotain kylmiä faktoja lämpimämpää, vanha kunnon no data.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Miksi Y-sukupolvi ei mullistanutkaan kaikkea


Muistatteko vielä Y-sukupolven? Minun sukupolveni. 80- ja 90-luvuilla syntyneet nettinatiivit, joiden piti mullistaa työelämä ja myllätä organisaatiot niin, etteivät heidän vanhempansa tuntisi niitä enää samoiksi. Vanhimmat ”yykkärit” ovat ehtineet jo verrattain kypsään ikään, mutta aika hiljaista on ollut vallankumousrintamalla. Silti sukupolviteoria pulpahtelee aika ajoin esiin esimerkiksi Harvard Business Review’n kaltaisissa julkaisuissa ja konsulttiteksteissä, eikä teema ole jäänyt huomiotta Suomessakaan, esimerkiksi Vaasan yliopistossa aiheesta tehdään jopa väikkäriä. Se, ettei Y-sukupolven ajama murros ota tapahtuakseen, johtuu kahdesta seikasta. Ensinnäkin koko väestön kohortteihin jakava sukupolviteoria on huono teoria, jolle ei ole saatu tieteellistä tutkimusnäyttöä. Toiseksi sukupolvievankelistat eivät ota huomioon sitä, että ihmisten ihanteista on toisinaan pitkä matka toteutuneeseen käytökseen.

Aloitetaan määrittelemällä sukupolvikohortti. Tässä kohtaa jokainen itseään kunnioittava kohorttiteoreetikko kaivaa esiin unkarilaisen sosiologin Karl Mannheimin esseen ”Das Problem der Generationen” vuodelta 1923. Teorian idea pähkinänkuoressa on, että nuoruuden kriittisten kehitysvaiheiden läpikäyminen tietyssä ajankuvassa jättää voimakkaan jäljen yksilöihin. Tämän seurauksena sukupolvella on sellaisia yhteisiä kokemuksia, jotka oikeuttavat puhumaan toisiaan ymmärtävästä, ainakin määrätyissä asioissa samoin ajattelevasta ryhmästä.  Eli siis toisen maailmansodan nuorena kokeneille syntyy sellainen lähekkäisiä ikäluokkia yhdistävä maailmankuva, joka erottaa heidät seuraavista polvista, joilla on taas omat avainkokemuksensa ja niin edelleen. Hypätään ajassa 2000-luvun vaihteeseen ja Yhdysvalloissa keksitään, että työelämässä on havaittavissa tällaiset sukupolvet, mikä johtaa väärinymmärryksiin ja ristiriitoihin työpaikalla sekä erilaisiin preferensseihin työn organisoinnin suhteen. Yleisimmän käsityksen mukaan näitä sukupolvia on laajamittaisesti työelämässä tällä hetkellä kolme: vuosina 1943–1960 syntyneet suuret ikäluokat, 60–80 syntynyt X-sukupolvi sekä puhujasta riippuen 90-luvun puoliväliin tai aina nolkytluvun alkuun asti jatkuva Y-sukupolvi.

Äkkiseltään ajateltuna ihan järkeenkäypää, ja jokainen osaa varmasti mainita jonkin esimerkin, kuinka heidän yhteisönsä nuoret poikkeavat vanhemmista. Ongelmia vain alkaa tulla siinä vaiheessa, kun näitä kuvailuja kerätään yhteen ja huomataan, että ne saattavat poiketa melkoisesti toisistaan. Esimerkiksi Y-sukupolven kohdalla on jo kohorttiteorian sisälläkin epäselvää, mikä sukupolvea kuvaava stereotypia oikein on: työmoraaliton narsisti, vapaaehtoistyötä tekevä itsevarma maailmankansalainen vai jotain siltä väliltä. Vallitseva tutkimuskäytäntö on koota edeltäneen tutkimuksen buffetpöydästä sellainen stereotypia, joka itsestä tuntuu mieleiseltä, ja sitten testata kyselyillä josko se näyttäytyisi otoksessa. Huonosti näyttäytyy; akateemisesta tutkimuksesta tehdyt kirjallisuuskatsaukset¹ eivät anna tukea systemaattisille sukupolvieroille työasenteissa, ja silloinkin kun sukupolvieroja löydetään, ovat erot sukupolvikohorttien sisällä säännönmukaisesti suurempia kuin niiden välillä. Suurten ikäluokkien, X-sukupolven ja Y-sukupolven työntekijää ei yksinkertaisesti näytä olevan olemassa.

Ja miksi olisi? Kuka alun perin teki tutkimuksen, joka ”löysi” suuret ikäluokat, X:n tai Y:n? Vastaus ei ole kovinkaan yllättävä: ei kukaan. Teoria juontaa juurensa tosielämän dondrapereiden 60-luvulla tekemään markkinasegmentointiin sekä Straussin ja Howen ”Generationsin” kaltaisiin viihteellisiin historiakuvauksiin, joissa suurmiesten ja sopeutujien sukupolvisyklit seuraavat toisiaan. Ammattikirjallisuudessa näkökulma laajennettiin yrityksiin ja henkilöstöhallintoon, minkä jälkeen viimeisenä ammattiryhmänä kauppakorkeakoulujen tutkijat heräsivät selvittämään, onko puheille empiiristä näyttöä. Koska halu uskoa teoriaan on voimissaan jatkuvat empiiriset tutkimukset evidenssin puutteesta huolimatta, mutta onpahan lopullista totuutta odotellessa ainakin vauhditettu kansantaloutta myymällä liikkeenjohdon konsultointia ja työelämän sukupolvioppaita.

Kohorttiteorian syntilista on pitkä, joten jos joku ei vielä tästä vakuuttunut, esitän mielelläni jatkoperusteluja. Nytkään en malta olla mainitsematta esimerkiksi sitä, että kohorttiteoreetikkojen tiuhaan siteeraama Mannheim kirjoitti esseessään suoraan, ettei tarkoita sukupolvella koko ikäluokan yhdistävää kohorttia vaan pienempää, homogeenisempää osajoukkoa (esimerkki: hipeistä suurin osa oli 60-luvun nuoria, mutta kaikki 60-luvun nuoret eivät olleet hippejä). Tai sitä, miten mieletöntä on ottaa löyhästi Yhdysvaltain syntyvyystilastoihin perustuva kolmiportainen sukupolvimalli ja yrittää kuvata sillä suoraan suomalaista työelämää, vaikka alkajaisiksi yhteiskunta ja sen kehitys ovat poikenneet valtavasti toisistaan. Tai sitä, että… taisitte ymmärtää pointin.

Ai niin, se alussa luvattu toinen syy. Yhden suomalaisen Y-sukupolviversion mukaan on kyllä totta, etteivät yykkärit eroa ideaaleiltaan niin huomattavasti edeltäjistään kuin jotkut väittävät, mutta käänteentekevää onkin se, että itsevarmoiksi kasvatetut nuoret uskaltavat sanoa toiveensa ääneen ja täten muuttavat luutuneet tavat. Palataan taas alun huomioon siitä, ettei mitään järisyttävää äkkikäännöstä ole tapahtunut. Mutta ehkä se on vielä tulossa, kun viimeisetkin suurten ikäluokkien (huom. demografinen ryhmä, eri kuin ym. sukupolvikohortti) edustajat eläköityvät, valtiota kohtaa ennennäkemätön työvoimapula ja vastavalmistuneet nuoret pääsevät sanelemaan työehtonsa aneleville työnantajille? Se, kenestä skenaario kuulostaa realistiselta, voi soittaa illalla palkattomiin harjoitteluihin otsa hiessä hakemuksia vääntävälle sukulaisnuorelleen ja lohduttaa, että paremmat ajat ovat nurkan takana. Tai sitten voi vaikka pohtia sitä, mikä onni työvoiman luonnollinen poistuma eläkkeelle on niille, jotka ajavat sisäistä devalvaatiota: ei tarvita massairtisanomisia, kunhan ei rekrytoida ketään. Vähemmän kärjistäen voi ennustaa, että kulttuurimuutos työpaikoilla etenee siihen verkkaiseen mutta jatkuvaan tahtiin, johon on totuttu jo ennen Y-sukupolveakin.

Y-sukupolvi ei ole mullistanut kaikkea, eikä se sitä luultavasti myöskään tee. Lupaukset maailman omistamisesta ovat vaihtuneet Etelä-Euroopan murheellisiin nuorisotyöttömyyslukuihin, mutta samapa tuo – Y-sukupolvi alkaa muutenkin olla ihan passé. Vielä ei pidä ihmiskunnan kuitenkaan luovuttaa, vapahtaja on kyllä tulossa, aiemmat profeetat erehtyivät vain kirjaimesta. Nyt tulee nimittäin Z-sukupolvi, nuo ihkaoikean todelliset diginatiivit ja vaippaikäiset syöpälääkkeenkeksijät. Oletko valmis?


¹ Yliopistoväelle hyviä katsauksia ovat esimerkiksi seuraavat:
  • Costanza, D. – Badger, J. – Fraser, R. – Severt, J. – Gade, P. (2012) Generational differences in work-related attitudes: A meta-analysis. Journal of Business & Psychology, Vol. 27 (4), 375–394.
  • Lyons, Sean – Kuron, Lisa (2014) Generational differences in the workplace: A review of the evidence and directions for future research. Journal of Organizational Behavior, Vol. 35, 139–157.
  • Parry, Emma – Urwin, Peter (2011) Generational differences in work values: A review of theory and evidence. International Journal of Management Reviews, Vol. 13, 79–96.